Meri ja työ merellä

Lapsuudesta lähtien halusin merille. Siihen aikaan naisten piti olla kaksikymppisiä, ennen kuin voi lähteä. Aika kului, elämä muotoutui maalle ja oli touhua täynnä.

Nyt, tänä päivänä, vuosikymmenten jälkeen, olen kuitenkin saanut lapsuudenhaaveeni toteen, olen laivalla töissä ja saan tehdä sitä, mistä haaveilin.

Uskon, että elämäni suunta oli oikea ja ohjasi minua toteuttamaan haaveeni.

Se on jokaiselle mahdollista. Pitää konkretisoida haaveensa. Ei haluta jotakin epämääräistä, jotakin, jossakin, joskus. Kun haaveille antaa äänen, ne ovat jo matkalla toteutumaan.

Huomaa päivässä niitä pieniä hyviä ja iloisia asioita, niin mielesikin voi paremmin. Kun sataa, voit olla hyvillä mielin sisällä. Hymy naapurille ei maksa mitään, tuo vain ilon kasvoillesi. 

Hämä-hämähäkki kiipes langalle.

Tuli sade rankka, hämähäkkiin vei.

Aurinko armas kuivas satehen.

Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

Tehkäämme mekin näin. Kääntäkäämme vastoinkäymiset voitoksi, elämä on elettäväksi annettu. Ylä- ja alamäet tekevät matkan kiinnostavaksi kulkea!

Muista, hymy ei maksa mitään. :)

Muistoja lapsuudesta

Mieleen tulee pieniä lauluja lapsuudesta. Lauloimme niitä leikkikentällä ja leikimme laulujen mukaan. Intiaanilaulut olivat jänniä ja Kapteeni Koukku taisi olla mahtavin.
Kalliolle, kukkulalle rakannan minä majani - siitä on tainnut mieleen jäädä, että oman talon pitäöisi sijaita kalliolla, veden ääressä. Olisi hienoa aamulla kahvia juodessa katsella veden yli kaukaisuuteen. Tai ukkosmyrskyn aikana seurata salamoita veden yllä.
Odessa, vaikka onkin humppa, on aina kiehtonut mieltäni. Sinne olisi ihana päästä käymään. Olenhan lapsena jo käynyt Mustalla Merellä, mutta vain Batumissa, en Odessassa. Laulut luovat kauniita unelmia, niiden varassa jaksaa kulkea kivistäkin tietä.
Vanhojen ihanien laulujen joukkoon jäi heti Rannalla -kappale. Voiko ihanampaa laulua olla! Valkoinen laiva toi rakkaan, mutta myös vei pois - vain kaipuu jäi. Siinähän on suomalaisen musiikin sydän ja sielu. Siitä tuli toivelaulu heti ensimmäisen kuulemisen jälkeen.
Musiikki luo muistoja ja sen mukana pääsee takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistelen monia lauluja, jotka monet tuntuvat olevan vieraita muille. Musta Rudolf, Vanha merimies muistelee, Yö Alatailla, Alaska - monet laulut soivat mielessäni aina uudestaan. On hienoa, että meillä on muisti, joka tuo menneitä asioita mieleen, yhä edelleen.
Mitkä laulut soivat sinun päässäsi?

Kis, kis, kissanpoika


Kis, kis, kissanpoika! 

Kissa tanssii jäällä, 

sukat, kengät kainalossa, 

hieno paita päällä. 

Tämä ihana runo muistuu usein mieleeni. Minä tykkään kissoista valtavasti, mutta olen allerginen niille. Tämä runo oli Lasten Kultaisessa Aapisessa, jota luin lapsena. Aikuisena tietenkin piti ostaa uudestaan se kirja, kun se oli hävinyt muuttojen sekaan. Luin sitä lapsillenikin. Siinä oli mukavia lyhyitä runoja ja satuja, joita pienet pojatkin jaksoivat kuunnella.

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää.

Lapsuutemme ihanat laulut ja runot seuraavat meitä vuosien mukana. Huomaan, että ne palaavat yhä paremmin mieleen, sitä se keski-ikäisyys teettää. Mukavia muistoja nousee muistojen sokkeloista. Isoäiti lauloi ja leikki kanssani, aivan kuin minäkin teen tänä päivänä tarvittaessa.

Toivon, että saamme antaa lapsillemme ja lastemme lapsille nämä mukavat laululeikit perinnöksi tänä tietotekniikan aikakautena. Yhdessä leikkiminen ja laulaminen on aina tärkeää, sen merkitys ei koskaan katoa. 

On hienoa, että lapsilla on vielä paikkoja, missä voidaan olla yhdessä ja tehdä mukavia asioita. Välillä on kiva jättää tietokoneet rauhaan hetkeksi ja olla vain yhdessä toisen ihmisen, aikuisen tai lapsen, kanssa.

Joulupuu

Joulupuu

Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
ompi kuusen oksilla.

Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
laulelevat sulosti.

Kiitos sulle, Jeesuksemme
kallis Vapahtajamme,
kun sä tulit vieraaksemme,
paras joululashjamme.

Tullessasi toit sä valon,
lahjat rikkaat runsahat.
Autuuden ja anteeks'annon,
kaikki taivaan tavarat.

Anna, Jeesus, Henkes' valon
jälleen loistaa rintaamme.
sytytellä uskon palon.
Siunaa, Jeesus, joulumme.

Tämä laulu kaikui kaikissa joulujuhlissa lapsuudessamme. Silloin tuntui, että joulu oli jo ihan ovella, kun tätä laulua laulettiin. Nykyisin en ole sitä kuullut. Olen huomannut, että on oikeastaan ikävä niitä tuttuja lapsuuden lauluja. Sehän tarkoittaa, että olen astunut keski-ikäisyyden kynnyksen yli.
Lapsillani ovat olleet omat suosikkilaulunsa, ne ovat erilaisia, menevämpiä kuin omat suosikkini. Olen itse tykännyt aina rauhallisemmista lauluista.
Olen huomannut, kun monia lauluja tuunataan uuteen uskoon, että vanhat melodiat miellyttävät kuitenkin eniten. Kaikkea ei tarvitse muuttaa.
Joulupuu lauletaan edelleen lasten joulujuhlissa, mutta, kun omat lapseni ovat jo pois koulusta, niin en pääse sitä kuuntelemaan. Mitenkähän on sitten, kun lapsenlapseni menevät kouluun, kaikuuko tämä laulu yhä edelleen silloin.
Sitä odotellessa muistellaan toisia kauniita lauluja...

Muistatko?

Leikimme Helsingin kaupungin leikkikentillä 1960-luvun kesinä. Saimme siellä päivisin ruokaa, kun toimme omat astiat mukaan. Aina ennen ruokailua lauloimme monia mukavia lauluja ja tädit opettivat niiden leikkejä. Leipuri Hiiva oli yksi mukavimmista lauluista:

Leipuri Hiiva
asuu Kumputiellä.
Hän kakut kauniit
leipoo siellä.
Näin piipusta nyt
savu kohoaa.
Näin piipusta nyt
savu kohoaa.

Tätä laulua oli kiva leikkiä samalla, kun lauloimme. On mukavaa muistella lapsuusaikoja ja kaikkia hauskoja leikkejä ja lauluja sieltä lapsuudesta. Oli hyvä olla lapsi Helsingissä 50- ja 60-luvuilla, kun leikkikentät olivat lapsia varten, ja siellä oli tätejä valvomassa, että leikit sujuivat hyvin.Siellä oli myös leluja, niin kesä- kuin talvilelujakin.
Samalla leikkikentällä ovat voineet leikkiä ja laulaa myös omat poikani, kun he vierailivat isovanhempiensa luona.
Laulut muistuvat yhä paremmin mieleen, eli olen tullut keski-ikään. Sanotaanhan, että keski-ikäiset muistelevat menneitä, ei vielä nuoret.
Olen toivonut monta kertaa, että kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus käydä leikkikentällä leikkimässä ja tavata muita lapsia.

Kävitkö sinä 1960-luvulla Helsingissä leikkikentillä leikkimässä ja kesäisin syömässä. Aina ennen ruokailua laulettiin kivoja lauluja?

Saavatko lapset tänä päivänä yhtä ihania muistoja kuin me aikoinaan?
Kaikki on nykyisin olluty niin valmiiksi purtua, ettei tekemisen iloa oikein ole saanut.
Tietokoneet ovat lasten leikkikavereita nykyisin.
Käsillätekeminen on sentään tänä päivänä taas noussut suosioon monien vanhempien ja lasten yhteisten harrastusten parissa. Kyllähän vanhemmatkin voivat harrastaa lapsensa kanssa, ei siinä tarvita aina urheiluseuroja tai seurakunnan työntekijöitä.
Laululeikit olivat ennen mukavaa ajanvietettä, eikä siihen tarvinnut erikoisia tai kalliita välineitä. Pienen lapsen äiti on hyvä leikkikaveri.

Nyt aloitetaan!

Hei sinä siellä jossakin...

Oletko sinäkin kaivannut niitä vanhoja lauluja, joita kuulimme ja lauloimme lapsina? Aloitetaanpa blogi, johon kootaan yhteisiä muistoja vanhoista lauluista.

Aloitetaan...

Tämä on jo lapsuudestani asti ollut lempilaulujani. Muistan, kun pyysin pienenä ollessani tätiäni laulamaan tätä. Ja itkin aina, kun Metsolan Otso lennätti vieraansa hankeen. Silti pyysin häntä laulamaan sen aina uudestaan.

Ennen sadut ja laulut olivat opettavaisia. Niissä myös loppu oli hyvä. Tämä laulu on ollut minulle aina olemassa. Lauloin sitä myös lapsilleni, kun he olivat pieniä.  Nyt kuulin, ettei mieheni ole kuullut sitä milloinkaan ennen.

Minusta olisikin mukavaa kuulla, minkälaisia muistoja lapsuuden lauluista nousee mieleen, sekä myös muistoja niistä vanhoista aikuisten lauluista.

Omille 80-luvun lapsilleni sen ajan laulut ovat tietenkin niitä mukavia lastenlauluja. Sain onneksi laulaa heille omia, rakkaita, laulujani heidän ollessaan pieniä. Ehkä heillekin joskus myöhemmin muistuvat ne laulut mieleen. Heillä kuitenkin on ollut Känkkäränkät, Tuttiritarit sekä monet muut.

Mitä muistoja sinulle tulee tästä laulusta mieleen?

ORAVASATU

Olipa pikkuinen oravanpoika,

kotona Kuuselassa.

Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä

pystyssä keikkumassa.

Osasi hyppiä puusta puuhun,

kuoria käpyjen siementä suuhun.

Oksilla mukana siskot ja veikot

leikissä vilkkahassa.

Olipa vieressä Metsolan Otson

koti ja valtakunta.

Kammion seinänä kaatunut honka,

kattona kerros lunta.

Lumessa reikä, pyöreä juuri,

oravanpojalle ihme on suuri.

”Tuostapa kurkistan ikkunastamme

Metsolan Otson unta.”

Huuteli huolekas oravaäiti:

”Vaara on reijän suulla!”

Eipä se tahtonut tuhma lapsi

äidin neuvoja kuulla.

”Empähän pelkää, katsahdan kerran,

viivähdän muutaman hetkisen verran.

Kohta jo hyppelen äitini luona

kotona oksapuulla.”

Rapsahti hanki, ja havahti Otso,

ravisti peittojansa.

Kirposi katto, ja kohosi kämmen

äkkiä piilostansa.

Olipa kämmen se suuren läntä,

mahtuipa siihen pörröinen häntä.

Sieppasi Otso ja pallona metsään

lennätti vierahansa.

Siinä nyt pikkuinen oravanpoika  

lumessa itkien rämpi.

Vaivalla pääsi Kuuselan pirttiin,

häveten sänkyyn kämpi.

”Toiste en katsele karhun tupaa,

toiste en lähde ilman lupaa.

Minä oon pikkuinen oravanpoika,

äiti on tietävämpi.”